Minun piti kirjoittaa pitkä, syvällinen ja kaunis kirjoitelma rakkaudesta, sen merkityksestä ja ulottuvuuksista. Mutta sitten muistin että pohjommiltaa tämä blogi on kanava omille ajatuksille, koska en vieläkään osaa kertoa todellisia tunteitani ystävilleni. Ja jos keskityn liiaksi kaunokirjalliseen ilmaisuun, ajatukseni eivät koskaan pääse kunnolla esille.
3 vuotta ja 10 kuukautta kestänyt suhteeni päättyi. 1407 päivää.
Erottiin ystävinä ja päätös oli lopulta yhteinen. Mutta 1,5 kuukautta sitten kun ero ensimmäistä kertaa nostettiin pöydälleni, oli se täysin poikaystäväni - anteeksi, eksäni - tahto. Silloin se tuli minulle täysin puun takaa, oli hirveä shokki ja aiheutti joukon paniikkikohtauksia, joista en ole kärsinyt enää pariin vuoteen. Paniikkissa sain monen päivän vakuuttelun (ja anelun) jälkeen Markon (nimi muutettu) vakuuttumaan että kannattaa yrittää vielä. Olihan suhde ollut päällisin puolin hyvä. Mutta nyt edellisenä syksynä oli ollut paljon huonoja hetkiä, koska omien ongelmieni takia olin usein huonolla tuulella, ja purin turhautumistani Markoon. Hän ei kuitenkaan sanallakaan virkannut huonosta olostaan, enkä itsekään tajunnut omaa käytöstäni. Sitten lopulta kävi niin, että Marko ilmoitti ettei enää viihdy seurassani, eikä rakasta minua vaikka olenkin hänelle hyvin tärkeä.
Joululoman olimme erillämme, saaden aikaa miettiä suhdettamme, ja sitä haluammeko yrittää korjata sitä. Kysyin Markolta muutaman kerran hänen ajatuksistaan, ja vastaus oli aina ''en tiiä, ajatukset ihan sekaisin'', ja lopulta kyllästyin ja päätin etten jaksa enää. Vaikka olisimme päättäneet yrittää korjata tilannetta, olisinko voinut luottaa siihen ettei rakkaus kuole taas huonon hetken iskiessä? En.
Niinpä suhde päättyi samana iltana, kun palasin omalle kämpälleni lomalta. Marko tuli tänne, joimme kahvit ja annoin hänelle joitakin hänen täällä olleita tavaroitaan. Itkin sen yhden illan Markon lähdettyä. Hänen viimeiset sanansa olivat ''kun käyt kaupassa, soita jos haluat tulla kahville'' (Marko asuu sen ruokakaupan vieressä jossa käyn). Soitin ystävälleni, joka kuunteli itkuani ja harmitteluani.
Niin, suhteen päättyminen ei vituttanut tai masentanut. Se harmitti. Olimme hyviä yhdessä, ja hyviä hetkiä oli todella paljon. Vain viime syksynä meni huonosti, ja kerran tai pari riideltiin silloin kun muutin tähän opiskelukaupunkiini jossa hänkin asuu. Muuten suhteesta jäi hyvä maku, ja olen kiitollinen että hänen vuokseen tänne tulin -> olen tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut aivan ihania ystäviä. Lisäksi pääsin opiskelemaan alaa jota rakastan kaupungissa, jossa vuokrat ovat vielä kohtuulliset.
Kuinka voin tällä hetkellä, kolmantena sinkkupäivänäni? Syön huonosti, olen saamaton ja lamaantunut, enkä ole päässyt edes uimaan, kiitos puna-armeijan hyökkäyksen. Olen myös nauranut, käynyt kahvilla ja shoppailemassa ystäväni kanssa, piirtänyt ja katsonut piirrettyjä. Kaiken kaikkiaan taidan käsitellä näitä eron tuomia tunteita suht normaalisti. Ruokahalu palanee ensi viikolla, viikonloppu varmasti piristää koska pääsen juhlimaan ystäväni syntymäpäivää. Koulu tuntuu terapeuttiselta, näen ystäviä ja jaksan nauraa. Kotona saan rauhassa miettiä asioita ja levätä.
Rakastan vielä Markoa, mutten niin paljoa ettenkö jo näkisi, että tuolla jossain odottaa joku vielä parempi, joku joka jaksaa panostaa suhteeseen yhtä paljon kuin minä, joku joka jaksaa minua huonoinakin hetkinä. Minulla ei kuitenkaan ole vielä mitään halua alkaa häntä metsästämään...
...nyt alkaa Minun oma aikani.
